Historia

Géza Szilvay: "Lähde"
- Helsingin Juniorijouset 30 vuotta 2002

Sijoittaakseen mielessään suuret joet kuten Reinin, Oderin, Tornionjoen tai Tonavan oikealle paikalleen ei tarvitse karttaa.

Musiikkimaassakin suurilla instituutioilla kuten Akatemioilla, Konservatorioilla, Festivaaleilla, Oopperoilla ja Filharmonioilla on miltei itsestään selvä paikkansa musiikin connoisseurin ajatusmaailmassa.

Mutta vain maantieteestä erityisesti kiinnostuneet harvat tietävät, mistä lähteestä suuret joet saavat ehtymättömät vetensä. Eikä moni musiikin rakastaja vaivaudu tarkastamaan, mistä ihmekaivosta tunnetut musiikki-instituutiomme ammentavat jatkuvuutensa.

Tärkeää on, että vesi virtaa, laiva kulkee, yleisö täyttää salit, Akatemiaan riittää pyrkijöitä, Filharmonikkojen koesoitossa on valinnanvaraa.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää vesistöjämme syvällisemmin – niiden luonnetta, menneisyyttä, tulevaisuutta – on ehdottomasti tutustuttava siihen maisemaan, josta joet saavat alkunsa.

Musiikillisten instituutioidenkin tulevaisuus riippuu täysin niistä pienemmistä ja suuremmista kaivoista, jotka lakkaamatta varmistavat sen, että musiikkielämässämme riittää esiintyjiä ja kuulijoita niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Helsingin Juniorijouset on ollut 30 vuoden ajan sellaista jatkuvuutta tuottava kaivo.

Yli neljännesvuosisata sitten itäisen Helsingin kolkassa pienessä, miltei kyläkoulussa yli 50 lasta aloitti viulunsoiton opiskelun lahjakkaan luokanopettajan Eila Lepistön innostamana. Kontulan Rintinpolun ala-asteelta viulunsoittomuoti tarttui ympäristöön, ja pian jousimusiikki kaikui Mellunmäen, Vesalan ja Myllypuron ’metsäkouluissa’.
Jouluna 1971 uskallettiin mennä jo ’ulkomaillekin’, Roihuvuoreen, pitämään ensimmäinen konsertti. Korkealle mäelle rakennettu Roihuvuoren kirkko otti avosylin vastaan pienet soittajamme. Kirkko oli Itä-Helsingin Musiikkiopiston synnyinpaikka ja sen kirkkoherra Väinö Karhumäki nuoren musiikkioppilaitoksen henkinen tukija, sponsori. Koulujen, kirkon ja opiston yhteistyö oli ainutlaatuista ja rikastutti kaikkia osapuolia.

Viuluryhmämme ensimmäinen, Keski-Suomeen suuntautunut ’kiertue’ valmisteltiin juuri Roihuvuoressa. Konserttimatkan hinta – muistan sen tarkkaan – oli 50 mk. Yksi tytöistä ilmoitti matkakokouksessa itkien, ettei voi osallistua rahapulan takia. Itku vaihtui hymyyn, kun kokouksessa läsnä ollut toisen lapsen mummi lahjoitti puuttuvan summan. Tästä stipendistä, tästä lapsia ja lähimmäisiä auttavasta eleestä lasken Helsingin Juniorijousten olemassaolon alkaneen. Koko pääkaupunkiin viittaava nimi tuli siitä, että soittajiston osa oli länsihelsinkiläisten lapsia. Munkkiniemessä ja Munkkivuoressa toimivassa musiikkiopistossa ei silloin vielä ollut kamarimusiikkiopetusta ja oppilaat tulivat viikoittain itään nauttimaan yhteissoitosta.

Nuorena opettajana minua innosti ja motivoi se toista tukeva, lähimmäistä auttava talkoohenki, joka minua ja oppilaitani ympäröi Roihuvuoressa, Herttoniemessä, Puotilassa, Vuosaaressa, Kontulassa ja Myllypurossa, eli minun silloisessa Suomessani. Näiden pikkukoulujen välillä kiertelin päivittäin. Soitonopetus tapahtui käsityöluokassa, kirjastossa, varastoluokassa, joskus siivouskomerossa, karttojen, täytettyjen pöllöjen tai ämpärien ja luutien seurassa. Koulujen päivänavaukset, juhlat ja säännölliset keskusradiolähetykset varmistivat sen, että soitinmusiikki kuului luonnollisesti ala-asteen arkeen ja ilmapiiriin. Viulunsoitosta tuli jääkiekon ja jalkapallon veroinen harrastus.

Viuluryhmän tasoa katsastettiin useaan otteeseen. Onni Suhosen, Arno Granrothin, Erik Cronvallin ja Jorma Panulan vierailut olivat merkittäviä tapahtumia. Arvokkaitten kotimaisten mentorien lisäksi saimme suojelijoiksemme myös musiikkimaailman kuuluisuudet Max Rostalin ja Yehudi Menuhinin. Kun koulutusta sitten täydennettiin sello-opetuksellakin, pääkaupungin tärkeimmät, vaikutusvaltaisimmat ovet alkoivat avautua lapsiorkesterille. Yleisradio, TV:n studiot, Karjalatalo, Kulttuuritalo, Finlandia-talo ja Sibelius-Akatemia tulivat tutuiksi. Kutsuja saatiin myös Eduskuntaan ja Säätytaloon ja vierailtiin Presidentinlinnassakin.

Itä-Helsingin Musiikkiopiston rehtori, säveltäjä Ahti Sonninen, opettajat, vanhemmat ja myös oppilaat tunsivat että jotain uutta, jotain tärkeää ja pysyvää oli kehittymässä taidekasvatuksen alalla.

Valtakunnalliseen maineeseen orkesterimme ponnahti voittamalla 1977 Suomen Musiikkioppilaitosten Liiton järjestämän oppilaitosten välisen kilpailun. Minun suussani voitto maistui kuitenkin karvaalta. Huolestuneena seurasin, miten enkelimäiset soittajani muuttuivat kilpailun myötä gladiaattoreiksi. Kilpailun harmilliset ’sivuvaikutukset’, kuten aggressiivisuus, kyseenalaistivat minulle kilpailun oikeutuksen nuorten taiteilijoiden kasvatuksessa ja sen käyttämisen motivaationa. Samaan aikaan yritimme vähentää myös tutkintoihin liittyviä pelkoja. Huomasimme että esiintymiset, julkiset konsertit, tv- ja radio-ohjelmat, nauhoitukset, levytykset ja varsinkin kiertueet motivoivat ja kehittävät nuoria ilman haitallisia sivuvaikutuksia. Ne tekevät kilpailut tarpeettomiksi ja tutkinnot pelkästään muodollisuuksiksi.

Aktiivinen, säännöllinen osallistuminen pääkaupungin ja koko maan kulttuurielämään ja kokemus tasavertaisuudesta aikuisten maailman rinnalla nostivat valtavasti nuorten itsetuntoa.

Pyrimme toteuttamaan Zoltán Kodályn ajatusta:

”Kaikkien koulujen laulu- tai soitinyhtyeet voivat saavuttaa koulun elämään myönteisesti vaikuttavan tason. Tästä on vain yksi askel siihen, että yhtyeellä voi olla arvokasta merkitystä jopa koko maan julkiselle taide-elämälle. Koska taiteen ydin ei ole tekniikka vaan henki, taide on syntynyt silloin, kun henki voi ilmaista itsensä vapaasti, ilman esteitä. Jokaisen koulun soitinyhtye pystyy hyvän opettajan johdolla omaksumaan sen verran tekniikkaa kuin on tarpeen lasten hengen ilmaisemiseen. Puhdasta innostusta, mikä ammattitaiteilijalla on harvinainen lahja, on jokaisessa terveessä lapsessa. Parin vuoden teknisen opetuksen jälkeen lapsiyhtye voi saavuttaa absoluuttisella taiteen mitalla mitattavia tuloksia.”

Helsingin Juniorijousten toiminta todisti unkarilaisen filosofin väitteet oikeiksi. Julkiset esiintymiset – radio- ja tv-ohjelmat sekä konsertit – nostivatkin Juniorijouset kansalliseksi instituutioksi. Kansainväliset foorumit ISME (International Society for Music Education), ESTA (European String Teachers’ Association), NMPU (Nordisk Musikpedagogisk Union), ASTA (American String Teachers’ Association) ja IKS (International Kodály Society) edistivät orkesterin mainetta Suomen rajojen ulkopuolella.

Ylistävien lehtiarvostelujen saattelemat kolmekymmentä kiertuetta maailman tärkeimmillä konserttilavoilla, festivaaleilla ja musiikkikeskuksissa sekä kansainvälisessäkin mediassa kiitetyt levytykset, yhteensä kolmekymmentä äänitettä, ovat tuoneet Junioreille useaan otteeseen suullisesti ja kirjallisestikin myönnetyn tittelin ’maailman paras nuoriso-orkesteri’. Arvonimi on velvoittanut ja velvoittaa yhä.

Siksi 30 vuoden antama pedagogista, taiteellista, metodologista ja kasvatuksellista kokemusta on jaettava.

Viulu, altto, sello ja kontrabasso ovat orkesterin soittimet. Eurooppalaisen taidemusiikin merkittävimmät aarteet ovat pääosin orkesteriteoksia. Orkesterit ovat tarjonneet ja tulevat tarjoamaan tärkeimmät työtilaisuudet musiikin ammattilaisille ja suurimmat taide-elämykset konserttiyleisölle. Orkesterisoitinten opetuksessa tämä tosiasia pitäisi ottaa huomioon alusta alkaen. Luonnollisesti monessa lahjakkaassa lapsessa herää unelma tulla kuuluisaksi solistiksi. Opettaja, joka edistää ainoastaan tätä pyrkimystä, tekee kuitenkin kohtalokkaan virheen. Teho-opetuksella saavutetaan nopeita tuloksia, mutta siten kasvatetun, luonnollisesta ympäristöstään erotetun, koulunkäynnistä ’vapautetun’, tähdeksi muokatun soittajan ura jää miltei poikkeuksetta varsin onnettomaksi. Vanhemmat ja pedagogit tiedostavat kyllä tämän vaaran, mutta ihmelapsi-ilmiö ja tähtikultin houkutus vetää opettajat ja vanhemmat maagisesti melkein salaliittoon omaa lastaan ja oppilastaan sekä hänen onnellista tulevaisuuttaan vastaan.

Jousisoitinten opetuksessa pitäisi kehittää samanaikaisesti eri alueita ja siten jatkuvasti yhdistää

- solistisuus
- kamarimuusikkous
- orkesterilaisuus.

Jousiorkesteri tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tämän kolmiomaisen muusikkokasvatuksen toteuttamiseen – olipa kyseessä ammatti- tai amatöörikoulutus. Helsingin Juniorijouset on ollut monen solistipersoonallisuuden musikaalinen kehto.

Rinnan orkesterin toiminnan kanssa olemme vuosien aikana kehittäneet kattavan jousiorkesteriohjelmiston nuorille soittajille. Tämä repertuaari on porrastettu niin että sopivia kappaleita on jokaiselle tasolle. Jo muutaman kuukauden soitinopiskelun jälkeen Viikari-tasoisille tarkoitetussa ohjelmistossa on sopivia pikkuteoksia, joissa pieni aloittelija voi astua solistina orkesterin eteen ja esiintyä samanikäisten toveriensa säestyksellä.

Esiintymislava, kapellimestari ja yleisö tulevat tutuiksi sekä solistilapsille että heidän tukenaan olevalle, turvalliselle tuttujen soittajien joukolle. Traditionaalisesti koulutettujen ammattisoittajien suuren suuri enemmistö ei ole koskaan voinut nauttia orkesterin edessä soitetusta solistiosuudesta. Helsingin Juniorijousissa se on luonnollinen mahdollisuus kaikille halukkaille.

Mutta solistilta odotetaan puhtaan, rytmikkään ja mielenkiintoisen esityksen lisäksi muutakin. Tulee hänenkin vuoronsa säestää ja auttaa seuraavan sukupolven viikarisoittajia.

”Lahjakkuus ei kuulu omistajalleen yksin, vaan myös muille hänen ympärillään. Mutta lahjakas ihminen voi kokea, etteivät hänen lahjansa vähene, vaikka hän kaksin käsin jakaa niitä ympärilleen, vaan päinvastoin lisääntyvät.”

Lapsi tai aikuinen, joka toteuttaa tämän odotuksen, huomaa onnellisena, että Kodályn neuvo on totta. Valitettavasti on myös niitä, jotka perääntyvät tästä koetuksesta. Juniorijousten jäsenistä suuri osa on lahjan jakajina kulttuurielämässämme, hämmästyttävän monet juuri musiikin alalla – pedagogina, säveltäjänä, kapellimestarina, toimittajana, orkesterisoittajana, solistina, kamarimuusikkona.

Hyvä jousiorkesteri on kuin suurennettu kamariyhtye, kvartetti tai kvintetti. Harvalla taidelaitoksella on taloudellisia ja henkilöstöllisiä resursseja antaa säännöllistä, pienimuotoista trio-, kvartetti- tai kvintettiopetusta kaikille oppilaille. Parhaassa tapauksessa ne on järjestetty periodiopetuksena. Taidekasvatuksessa vastuullisesti työskentelevä pedagogi tietää kuitenkin, että nuorten taiteellinen ja tekninen taso ei edisty syvällisesti periodiopetuksen avulla. Kasvatusta yleensä, ja siten taidekasvatustakin, on pyrittävä antamaan säännöllisesti, jatkuvasti, soitinopetuksessa ainakin viikoittain.

Helsingin Juniorijouset on suurena kamariyhtyeenä täyttänyt oppilaiden kamarimusiikillisia perustarpeita. Yhteistyö säveltäjien kanssa on tuottanut ainutlaatuisen trio-, kvartetti- ja kvintettiohjelmiston, jota voi esittää pienyhtyeessä tai vaihtoehtoisesti jousiorkesterikokoonpanossa. Rikas kokoelma on valmistanut usean sukupolven Juniorijousia kamarimusiikkikirjallisuuden vaativimpien suurteosten tulkintaan.

Tietysti resitaalityyppiselle intiimille yhteissoitollekin pitäisi löytää aikaa ja mahdollisuuksia. Helsingin Juniorijousten taidekoulutusohjelmassa on luotu myös laaja duo- ja sonaattiohjelmisto, joka on opastanut lapsiamme tähän hienoon kamarimusiikkilajiin. Tätä materiaalia voi soittaa solistina tai yhtyeessä.
Taidekasvatuksen suurimpana haasteena onkin

yksilö – yhteisö
soolo – tutti
minä – me

-käsitteiden näennäisen ristiriitaisuuden purkaminen ja niiden yhdistäminen. Teoreettisesti pääosapuolet, opettajat ja vanhemmat, tietävät ja myöntävät, että onnellinen yksilö kasvaa yhteisöstä. Todellisuudessa kuitenkin sekä pedagogit että lasten vanhemmat asettavat nämä käsitteet usein vastakkain. Orkesterisoitto, ryhmäopetus ja tukiaineet, joissa opettajan huomio ei kohdistu pelkästään yhteen ainoaan henkilöön, koetaan toisarvoisina, jopa edistymisen jarruna.

Nuorisosinfoniaorkesterin kohdalla tässä väitteessä voi ollakin perää. Lapsi ja nuori voi kokea hukkuvansa suureen, monia erilaisia soittimia ja monia eritasoisia soittajia käsittävään kokoonpanoon. Harjoitusten aikana useimmat soittajaryhmät odottavat joutilaina kun jokin toinen soitinryhmä opettelee ’stemmaansa’. Aikaa tuntuu menevän hukkaan. Esityksessä henkilökohtainen suoritus uppoaa kokonaisuuteen, hienoille taiteellisille yksityiskohdille ei ole tilaa. Frustraatio ja pettymys voi olla lähellä. Siksi oppilaitoksissa olisi nuorille huomattavasti hyödyllisempää, jos jousisto ja puhaltimet kasvavat ja kehittyvät eri kokoonpanoissa: jousiorkesterissa ja puhallinorkesterissa.

Taidekasvatuksen loppuvaiheessa yhdistettynä näistä nuorista saadaan korkeatasoisia sinfoniaorkesterin jäseniä. Sen sijaan jousiorkesteri – jos ohjelmisto on huolellisesti valittu – johdattaa lapsen askel askeleelta huipulle, gradus ad parnassum. Helsingin Juniorijousia ei ole ajateltu instrumenttina, jolla kapellimestari toteuttaa itseänsä, vaan hienona taitelijanalkujen yhteisönä ja yhtyeenä. Jousiorkesterissa johtajan ja soittajan välinen henkilökohtainen kontakti säilyy, jokainen soittaja on näkyvissä, jokaisen ääni kuuluu, jokaisesta välitetään, jokaista tarvitaan.

”Onko parempaa esimerkkiä solidaarisesta yhteistyöstä kuin kuoro tai orkesteri? Monta ihmistä liittyy yhteen toteuttaakseen jonkin asian, jota yksi, kuinka lahjakas tahansa, ei ilman muita pystyisi toteuttamaan. Tällaisessa yhteisössä jokaisen jäsenen osuus on yhtä tärkeä.”

- Monissa pedagogiakirjoissa ja artikkeleissa siteerattu, Helsingin Juniorijousissa toteutettu kodálylainen ajatus.

Viikari-orkesterissa, Helsingin Lapsijousissa ja Juniorijousissa täsmällisyyttä, fraseerausta, ilmaisua, säännöllisyyttä, työskentelytapaa, työn iloa ja työn laatua oppineille ja lavakokemusta saaneille nuorille on pyritty antamaan kokonaisvaltaiset valmiudet ammattilaisuuteen asti.

Ammattilaisiksi aikoneiden Helsingin Juniorijousten soittajien tie on kulkenut yleensä Sibelius-Akatemian kautta. Rehtori Veikko Helasvuon Juniorijousten johtajille esittämä kutsu opettaa Akatemiassa otettiin vastaan vuonna 1978. Jo 25 vuotta kestänyt yhteistyö taidekorkeakoulun ja taiteen perusopetusta antavan laitoksen välillä on ollut uraauurtava esimerkki ja osoittautunut poikkeuksellisen hedelmälliseksi. Akatemian jokaisesta rehtorista on tullut Juniorijousten ystävä ja suojelija. Yhteistyö toivottavasti laajenee, ja Helsingin Juniorijousten koulutuksessa kehitetty Colourstrings-opetusfilosofia ja –tekniikka avautuu myös kaikille Sibelius-Akatemiassa opiskeleville ja sieltä valmistuville jousisoittajille.

Kolmenkymmenen vuoden aikana yli 300 soittajaa on saanut koulutusta Helsingin Juniorijousten riveissä. Heistä lähes 200 on valinnut musiikin ammatikseen. Mutta mitä Juniorijouset on merkinnyt muille? Orkesteri on tarjonnut kasvatuksellista apua perheille. Nuori ihminen, varsinkin murrosiässä, tarvitsee yhteenkuuluvuutta; hän haluaa kuulua joukkoon, olla ryhmän jäsen. Luotettavan, rakentavan ystäväpiirin luominen nuorisollemme on meidän vanhempien ja kasvattajien velvollisuus. Helsingin Juniorijouset on tarkoitettu sellaiseksi – musikaalisen koulutuksen lisäksi - antamaan turvallinen ympäristö ja

- moraalisesti
- esteettisesti
- taiteellisesti

eteenpäin vievä, lämmin koti.

Aikamme uusi aate globalisaatio on tunkeutumassa myös taidekasvatuksen alalle. Väärin tulkittu globalismi voi aliarvioida kansalliset, paikalliset arvot. Huolestuttavia merkkejä riittää. Kansainväliseksi paisutetuille hankkeille on usein helpompi löytää tukea ja arvostusta kuin päivästä päivään, vuodesta vuoteen sisukkaasti etenevälle paikallistoiminnalle. Suurella rummutuksella toteutuneet tapahtumat jäävät usein kertakäyttötasolle. Nämä projektit tuovat kenties enemmän meriittejä ja hyötyä järjestäjille kuin osanottajille. Hitaasti tiili tiileltä rakennettu musiikin suurvalta Suomi voi luhistua hyvinkin nopeasti, ellei pakallisten työpajojen merkitystä kunnioiteta ja tueta.

Joet saavat alkunsa omasta lähteestä. Jokaisella maalla, jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla oma lapsi- ja perheläheinen kulttuurikaivonsa.

Edinburghin kansainvälisen festivaalin kriitikko on kirjoittanut Helsingin Juniorijousista:

”Muualla pörssikurssit horjuvat, valuutat romahtavat ja kaikenkarvaiset poliitikot pauhaavat, mutta Suomessa unkarilaiset veljekset, Kodályn musiikkikasvatusmenetelmää jousiopetukseen soveltaen tuottavat katkeamattomana virtana erinomaisesti koulutettuja soittajia - nuoria viulisteja maailman huipulla - joiden yhteissointi sulattaisi lumikuningattaren sydämen ja joiden haltioitunut ilo ja hämmästyttävä tekninen varmuus saavat musiikin säkenöimään.”

Veljesten lisäksi on nykyään muodostumassa kokonainen ryhmä taidekouluttajia ylläpitämään, jatkamaan ja kehittämään Helsingin Juniorijousten uuden sukupolven kasvatusta.

Puhtaan lähteen vesi poreilee tänäänkin – suojelkaamme sitä ja ammentakaamme siitä!

Géza Szilvay

(2002)